Viime postauksen jälkeen elämä on muuttunut aika oleellisella tavalla. Just nyt joku korona vaikuttaa todella pieneltä ongelmalta. Miten voikin olla, että yksi maa, yksi valtaa pitävä eliitti, yksi ihminen voikin muuttaa eurooppalaisten elämän. 

Mä en voi uskoa, että muutaman tuhannen kilometrin päässä siviilejä kuolee koko ajan pommituksissa. Ihmiset pakenevat henkensä kaupalla pienten lasten kanssa. Miten voi olla, että tätä ei pystytty estämään ajoissa?

Tilanne on se, että ukrainalaisten harteilla saattaa olla myös Puolan, Baltian maiden ja ehkä myös Suomen itsenäisyys ja suvereniteetti. Jos Venäjä onnistuu tavoitteessaan, en näe mitään estettä, miksi Venäjä ei hyökkäisi seuraavaksi pohjoisempaan. Pelkään Suomen puolesta. Suomi on osoittanut tukensa Ukrainalle ja toimittanut sinne aseita. Venäjä varmaan näkee tämän asettumisena Jenkkien puolelle. 

Ahdistaa ukrainalaisten puolesta. Ahdistaa omasta puolesta. Entä jos Venäjä hyökkää tänne? Minne päin me voimme paeta? Ainut suunta on pohjoiseen ja sitä kautta Ruotsiin. Jos Venäjä tulee tänne, se on vallannut jo myös Viron. Olen miettinyt jo kaikki skenet valmiiksi, miten joudumme jättämään eläimet, pakkaamaan reput ja haalimaan mahdollisimman paljon käteistä mukaan. Miten koko pääkaupunkiseutu pommitettaisiin maan tasalle ja meille ei jäisi mitään. Pelottavin ajatus on se, että jäljelle ei tosiaan jäisi mitään. Ei kotia minne palata, ei töitä, ei ehkä ystäviä. Koko elämä pitäisi rakentaa uudelleen tyhjästä.

Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että mietin tässä itseäni. Mä ja mun perhe ja ystävät ollaan aina helvetin etuoikeutetussa asemassa. Nyt ei ole kyse meistän ahdistuneisuudesta, vaan ukrainalaisista. Ainakaan vielä.

Mä todella toivon, että vuoden päästä vähän naureskellen luen tämän postauksen. 

mette